EUROOPAN UNIONIN VAKAUS- JA KASVUSOPIMUS
Budjettikuri EU:n perussopimukseen 1991 Maastrichtissa ja sen täsmennys vakaus- ja kasvusopimuksessa 1997
Liiallisia alijäämiä koskeva menettely tuli EU-lainsäädäntöön Maastrichtin sopimuksella joulukuussa 1991, olennaiseksi osaksi yhteisvaluuttaan siirtymistä. Kuuluisat numeroarvot julkisen talouden alijäämälle 3 % bruttokansantuotteesta ja bruttovelalle 60 % ymmärrettiin karkeiksi viitearvoiksi, joiden avulla oli tarkoitus tunnistaa budjettipolitiikan vakavat virheet. Harkintavalta jätettiin EU:n neuvostolle. Noita lukuja ei tarkoitettu pakkopaidaksi eikä desimaalin tarkkuudella noudatettaviksi.
Mutta sitten tuli kuvaan epäluottamus. Saksassa monet epäilivät, että uudesta rahasta oli tulossa D-markkaa huonompi, koska kumppanimaihin ei luotettu. Saksa vaati sovellettavaksi automatiikkaa, jotta kuria ei päästäisi neuvostossa vesittämään. Tätä ei kuitenkaan voitu hyväksyä, koska silloin olisi neuvoston valtaa rajoitettu EU:n perussopimuksen vastaisesti. Kompromissi oli vuonna 1997 säädetty vakaus- ja kasvusopimus (VKS), johon kirjattiin aikataulu ja muita kriteerejä, joita on tarkoitus noudattaa. Vuonna 2003 tuli sitten ensimmäinen testi, jossa sanottujen lukuarvojen mekaaninen noudattaminen ja tervejärkinen harkinta törmäsivät. Siitä jäi arpia, mutta enemmänkin virheellisen historiankirjoituksen kuin sääntöjen vesittämisen takia.
Saksa ei rikkonut sopimusta 2003, vaan komissio tulkitsi sitä väärin
Vuoden 2003 alussa Saksalla todettiin liiallinen budjettialijäämä ja se pyrki sen korjaamaan noudattamalla EU:n neuvoston antamia suosituksia. Mutta ulkoisten tekijöiden takia alijäämä ei supistunutkaan ennakoidulla tavalla. Saksa esitti, että aikaisempia suosituksia muutettaisiin uuden tilanteen mukaisiksi ja annettaisiin Saksalle lisää aikaa. Tämä olisi liittokansleri Gerhard Schröderin hallituksen tulkinnan mukaan ollut VKS:n säädösten mukaan mahdollista ja talouspoliittisesti järkevää.
Neuvoston lakiosasto piti Saksan laintulkintaa oikeana. Sen sijaan komissio ja osa jäsenmaista väittivät, että oli juridinen pakko edetä budjettikurin seuraavaan vaiheeseen, kohti mahdollisia rangaistuksia. Kiistaa mutkisti Ranska: silläkin oli liiallinen alijäämä, mutta sisäpoliittisista syistään sen valtionjohto torjui sille annetut suositukset ja aikataulun. Kun Saksaa ja Ranskaa sitten käsiteltiin samassa neuvoston kokouksessa marraskuussa 2003, komission esitykset kaatuivat, koska neuvoston määräenemmistö ei niitä hyväksynyt. Sen sijaan neuvosto hyväksyi ’päätelmät’, joilla Saksa ja Ranska saivat lisäaikaa alijäämiensä sopeuttamiseen.
Komissio haastoi neuvoston EU:n tuomioistuimeen, joka antoi päätöksensä heinäkuussa 2004. Tuomioistuin mitätöi neuvoston oma-aloitteisesti antamat ’päätelmät’ muotovirheen takia. Mutta tärkeämpi oli tuomioistuimen kanta, että jos vaadittua määräenemmistöä ei neuvostossa millekään laillisessa järjestyksessä tehdylle päätösesitykselle löydy, niin asia jää lepäämään eikä kurimenettely etene. Lisäksi tuomioistuin katsoi, että laki olisi sallinut aikaisempien suositusten muuttamisen, edellyttäen, että komissio olisi tehnyt asiasta esityksen (jonka sisältöä neuvosto olisi voinut muuttaa). VKS olisi sallinut aikaisempien suositusten muuttamisen, kuten Saksan ja neuvoston juristit olivat tulkinneet.
Viimeinen kohta on talouspolitiikassa tärkeä, koska alituisesti joudutaan tilanteisiin, joissa ulkoiset olosuhteet poikkeavat ennakoidusta ja päätöksiä on syytäkin tarkistaa.
Hokema, että ’Saksa ja Ranska rikkoivat vuonna 2003 sääntöjä’ ei siis pidä paikkaansa. Sen osoittaminen vääräksi on tärkeä monestakin syystä. Vuoden 2003 kiista kertoo paljonkin EU:n päätöksenteosta, ja hokemalla lietsotaan yleistä epäluottamusta EU:n talouspolitiikkaan.
Pähkinänkuoressa oikea kuva on: komission virheelliseksi osoittautunut lain tulkinta aiheutti Saksaa koskeneen kiistan ja tämä johti hämmennykseen, jota Ranska käytti hyväkseen. Neuvosto ei voinut muuttaa aikaisempia suosituksia laillisessa järjestyksessä, koska komission kieltäytyi antamasta asiasta esityksen, perustellen tätä kannalla, ettei laki muka olisi sitä sallinut.
Sopimusta ei vesitetty uudistuksissa 2005 ja 2011. Jousto oli välttämätön 2008 –
Sääntöjen selkeyttämisestä oli merkittävää hyötyä, kun törmättiin finanssi- ja talouskriisiin 2007-08. Jos komission alkuperäiselle VKS:lle vuonna 2003 antama tulkinta olisi ollut voimassa, olisi VKS jouduttu vääjäämättä romuttamaan, koska ei olisi ollut mahdollista, saatikka järkevää, että budjettialijäämät olisi poistettu alkuperäisten säännösten aikataulussa. Onneksi säännökset oli 2005 uusittu ja jäsenmaiden budjettien sopeuttamiselle voitiin antaa aikaa useita vuosia. Tämä oli järjen käyttöä eikä VKS:n vesittämistä.
Budjettikurista tullut hyvin monimutkainen eikä silti sovi kaikille – Suomen julkisen talouden saatavat (eläkerahastot) ei otettu kunnolla huomioon.
Yksinkertaisten kaikille yhtenäisten sääntöjen tavoittelu on johtanut sekavaan monimutkaisuuteen ja silti tärkeitäkin asioita jää ottamatta huomioon. Vuoden 2003 tulkintakiista oli vain yksi esimerkki siitä, miten talouspolitiikassa terve järki ja säännöt voivat törmätä. EU-tasolla tällaiset törmäykset kärjistyvät sen takia, että eri maissa on julkisessa taloudessa erilaiset instituutiot eikä sama yksinkertainen sääntö sen takia useinkaan sovi kaikille.
Tästä on selkeä Suomea koskeva ajankohtainen esimerkki eläkerahastojen varojen käsittely EU:n kurinpitoseurannassa.
Nykyisen velkakriisin takia julkisen velan merkitystä on EU:n kurinpitomenettelyissä korostunut, ymmärrettävistä syistä, kun Kreikan velanmaksukyky petti. Suomea koskeva ongelma syntyy siitä, että viitteenä on bruttovelka 60 % bruttokansantuotteesta, eikä nettovelka.
Uuden säännön mukainen hälytys tuli esiin, kun komissio viime marraskuussa antoi lausuntonsa Suomen 2014 budjetista. Sen mukaan julkinen bruttovelka juuri ja juuri ylittää tänä vuonna 60 prosentin rajan.
Asiaa dramatisoitiin Suomen mediassa (mm. Helsingin Sanomat 16.11.2013) tekemällä bruttovelan rajan ylittämisestä vajaalla prosenttiyksiköllä bkt:sta iso asia, mutta samalla jäi lähes huomiotta, että Suomen julkisella taloudella on rahoitussaatavia 100 % bkt:sta, joista suurin osa eläkevaroja. Suomen julkisen talouden nettovelka on reilusti negatiivinen ja tässä suhteessa Suomi on EU:n vahvin.
Koska Suomi on omalaatuinen tapaus, säännöt eivät ole taipuneet sen kannalta järkeviksi. Suomessa on osittain rahastoiva eläkejärjestelmä ja se kuuluu tilinpidossa julkiseen sektoriin. Koska eläkevarat ovat lähes yksinomaan muissa sijoituksissa kuin Suomen valtion velkapapereissa, Suomen julkisella taloudella on merkittävästi rahoitusvarallisuutta. Tällainen tapaus ei ollut lainkaan mielessä, kun EMU-sääntöihin vuonna 1991 kirjattiin viitearvo julkisen vallan bruttovelalle eikä nettovelalle, koska varsinkaan vanhoissa isoissa jäsenmaissa ei julkisella vallalla ole merkittävää rahoitusvarallisuutta.
Kreikkaa ei olisi pitänyt ottaa euroon. Vastuu kaikilla.
Nyt on laaja yksimielisyys siitä, ettei Kreikkaa olisi aikanaan pitänyt hyväksyä euroalueeseen. Sen julkisen talouden hoito ei ollut perusteiltaan kunnossa, vaan korruption läpitunkema. Kreikka ei kuitenkaan yksin päättänyt liittymisestä, vaan sen teki EU:n neuvosto komission esityksestä. Vastuu siis jakaantuu kaikille.
Heikki Oksanen piti tämän alustuksen Ypsyn, Osyn, SONK:n ja TSL:n järjestämässä tilaisuudessa 26.2.14 Paasitornissa. Lisäksi hän on kirjoittanut samasta aiheesta Kanavaan (ilmestyi 7.3.14) ja Suomen Kuvalehden Diginumeroon maaliskuun alussa.